sain sitte ruokamyrkytyksen. voin huonosti koko viikon mutta en silti oikee pysähtyny vaa jatkoin samaa mallia. kehnosti voin, koko ajan kehnommin. toissapäivänä tuli toppi. olin kakkosvanhempien luona tekemässä karjalanpiirakoita ja pyöräytettiin paella con mariscos myös. ja ne merenelävät oli liikaa...
eilen olin varma että päivät olis luetut. olin yksin kämpillä, tuhansien kilometrien päässä kotoa. voin niin huonosti.. en tienny mitä tehä. tai tiesin mutta en halunnu huolestuttaa carmenia ja muita, ajattelin että jos selviän niin selviän yksin mutta en. en olis selvinny. sain sitte koko suvun ja medico al domicilion, lääkärin kotiin. sain piikin ja pillereitä. carmen ja pepe vei minut niiden kotiin toipumaan kamomillateen ja sitruunaveden siivittäminä.
kuinka onnekas olenkaan että mulla on nämä ihmiset täällä. en tiedä mitä olisin tehny jos en olis näille voinu soittaa... sillä voin niin, niin, niin huonosti.
nyt voin paremmin. nyt mieli on vain niin äärettömän surullinen. carmen olis pitäny minut hoidossa vielä ainakin yön. piti tulla kotiin ku kaverin kamat oli täällä kämpillä ja se halus hakea ne. tuntuu että carmen loukkaantui kun ilmotin lähteväni. ja se olis viiimisin asia mitä mie haluan. mie tunnen niin suurta kiitollisuutta näitä ihmisiä kohtaan että tunnen itteni niin riittämättömäksi.. siis riittämättömäksi keksiäkseni tavan kiittää. :s
että olla koti, siellä missä ikinä onkaan, kaukana omasta, oikeasta kodista. siitä ei sanat riitä kertomaan. että olla ihmisiä, jotka haluaa pitää sinusta huolen, sitä pyytämättä, sitä vaatimatta, siihen velvoittamatta.
metta, metta, metta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti