ihan totta, hiljasuus riipasee joskus lujaa.
yksinolo pistää miettimään, todellaki miettimään. miksei kukaan soita. miks mie oon yksin. miks on nii kylmä. miksen ota hetkistä kaikkea irti ja kerro... että... niin. nojoo. muttta. miks aina pittää lähteä. miks jättää. miks esittää ja huijata itteensä ja muita... valehella ja jättää kertomatta.
ja miten ihminen voikaan olla niin huolissaan jostaki ihmisestä ja pelätä menettämämistä niin paljon ettei pysty nauttimaan siitä että se ihminen on nyt siinä.
se onki tuttu juttu. olin mummilassa kattomassa ukkia ja mummia. ku laitettiin nukkumaan oli nii hiljasta. tiesin että mummi on alakerrassa ja ukki viereisessä huoneessa ylhäällä. silti tuntu että ne on niin kaukana. en voinu olla itkemättä, pelkäsin ihan hirveästi. pelkään edelleen, menettämistä. sitä hetkeä ku ne ei oo enää siinä...
ja yksinäisyyski pelottaa. menettäminen johtaa siihen juuri.. pelkään laittaa itteni alttiiks, ja että saan siipeeni sitte heti. pelkään torjuntaa. pelkään jätetyks tuloa. pelkään välittämistä.. joskus tuntuu että näin on parempi, ettei lisää menettämisen pelkoa löytämällä jonku josta oikeasti välittää. mutta kuitenki, se on asia, josta tulee kaikista onnellisimmaksi ja kaikista surullisimmaksi. kaikki siltä väliltä on samantekevää..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti